Näitä kaveripoikia oli meillä yötä, kun porukat on koko viikonlopun pois ja veli päätti ottaa kaiken ilon irti siitä. Mites siinä, ilta meni leppoisasti leffoja kattelles ja ne kävi saunomas ym. Sitten jostain tuli puheeks vammautuneet ihmiset jotka ei huonolla tuurilla pysty käveleen, näkeen eikä kuulee -mitä sellanen elämä sitten on? Pojat kerto mielipiteitään että armokuolemat pitäis sallia eikä kituuttaa ihmistä sillä lailla. Itse en osannu sanoo siihen yhtään mitään.. Mua alko vaan ahdistaan kaikki puheet sellasesta elämästä, ja varsinkin sitten kun keskustelu siirtyi kuolemaan. Yks kysyi ihan asiallisesti että uskooko ne muut kuoleman jälkeen olevan jotain ja ei ne uskonu. Kyseinen poika ei tiennyt mihin uskoi. Tai sanoi sen verran että uskoo siihen että kuoleman jälkeen on  jotain. Mutta ei kuulemma usko mihinkään ihmetekoihin ja muihin. No tämä keskustelu laittoi minutkin miettimään asioita , ja itseki toivon et kuoleman jälkeen ois jotain. Mutta mua kylmäs ja olin sen keskustelun ajan melkein hiljaa, kunnes pojat tajus ettei lauantai-iltaa oltu tarkoitettu tollasten asioiden miettimiseen. Mä en noita puheita kumminkaan heti unohtanut, mutta kohta taas pidettiin hauskaa. Enpäs näitä puheita jatka enää täälläkään. :)

Huomenna taas tomaattitarhalle talkoisiin. Ei se kyllä oikein jaksais kiinnostaa mut on sinne taas pakko mennä..