Tuntuu haikealta. Saksanreissu oli ja meni ja joutui jättämään ne kaikki ihanat ihmiset ja kauniit maisemat taakseen. Viimesellä viikolla ennen lähtöä laskettiin päiviä ja tunteja koneen nousuun. Viimein kun päästiin lentokoneeseen niin alkoi vielä piinaavampi odotus. Mutta kentällä kun nähtiin ne ihmiset, jotka viimeksi nähtiin vuosi sitten ja myös liuta uusia, häkellyttiin kaikki ihan täysin, koska niin epätodellista se oli ja niin kauan sitä oltiin odotettu. Ja kun Mona käänty ja näin sen pitkästä aikaa niin hiljaseksihan siinä meni, mitä nyt yritän vähän naureskella. Hänen äitinsäki tuli niin kohteliaasti ja iloisesti tervehtimään ja esittäytymään etten osannu ees arvata.

Sitten ajomatka Funtasie houseen, paikkaan missä muut suomalaiset yöpyivät. Siellä juttua piisas ja vähän kerittiin tutustua niihin uusiinkin, kunnes sit myöhään illalla kouluun tutustumisen jälkeen lähdin Monan kotiin. Siellä törmäsin Monan isään ja he näyttivät mulle taloa. Ilta meni myöhään Monan kanssa jutelles ja en meinannut saada nukuttua kun niin kutkuttavan jännittävää kaikki oli.

Aamulla törmäsin aamupöydässä Monan pikkuveljeen, joka hieman ujostelessaan oli aivan älyttömän suloinen ja mukava. Siitä sitten kouluun ja tunteja seuraamaan. Koulu oli todellakin iso ja hieno, ja opettajat vaikuttivat hyvinkin rennoilta. Sinä iltana oli sitten nyyttikestit ja juttua ja pelejä riitti pitkäksi aikaa. Mutta vielä myöhemmin olikin yksi parhaista koko matkassa; yövaellus keskiaikaisiin vaatteisiin pukeutuneen oppaan seurassa. Melkein kaikki muut pitivät sitä tavattoman tylsänä, mutta mä pidin siitä. Tosin mullakin taisi olla ihan omat syyni siihen; eräs saksalainen poika tulkkas mulle sen miehen puheet, koska mies puhu saksaa eikä englantia. Tämä oli musta niin älyttömän herttasta, että taisin ihastua siihen poikaan täysin.

Seuraavana päivänä oli ostosreissu ja matka sellaiseen aistitalo. Sama poika tuli meidän ryhmäämme, joisssa piti siis olla väh. 3 ja yksi saksalainen ja yksi suomalainen (meillä oli 8 siinä ryhmässä). Käytiin vähän kaupoilla ja sen jälkeen ajettiin aistitaloon, jossa pidettiin älyttömän hauskaa kun piti testailla kaikkee. Takasin tulomatka sujuikin sitten jutellessa tulkkini ja kavereiden kanssa.

Sunnuntaina piti olla vaellus, joka kuitenkin kelien takia peruttiin. Mentiin käymään kaupungissa sellasilla kevään avaus-päivillä, jossa sain kiivetä kaljakoreja pitkin. Kun palasimme Funtasie houseen tunnelma oli vähän maassa. Kyseistä poikaa selvästikin vaivasi jokin, mutta ei kertonut joten sen kans ei tullut puhuttua melkein koko päivänä, koska se oli sillä tuulella. Illalla oli grillijuhlat ja syötiin hyvin ja sit menin takas Monalle. Sen täytyi lukea niin pelailin sitten sen perheen kanssa sanaselityspeliä  ja ihanaa oli! Ne naureskeli ja heittäytyi peliin kunnolla pantomiimin aikana.

Maanantaina oli taas koulua, mikä oli tylsää koska ympärillä puhutiin vain saksaa enkä ymmärtänyt mitään. Mutta illalla oli vierailupäivä perheissä ja pari suomalaista ja pari saksalaista tuli Monalle. Laulettiin singstaria ja pelattiin samaa sanaselityspeliä. Ilta oli ihana eikä kukaan kai halunnut sen päättyvän, mutta niin se sit päätty. Sinä iltana, viimeisenä, Mona kysyi että mikä on ollut parasta saksanreissussa. Vastasin empimättä, että ihmiset.

Mikä sitten oli huonointa? Se, kun esimerkiksi isäntäperheeni puhu saksaa ja mä vaan istuin vieressä hiljaa kun he naureskelivat. Vaikkei asia mulle aina kuulunutkaan, musta se oli epäkohteliasta varsinkin silloin kun kuulin oman nimeni puheen keskeltä.  Toinen asia, mikä oli varsinainen shokki minulle; heti herättyä täytyi vääntää englantia. Vaikka tykkään puhua sitä, se oli jotain niin kamalaa heti aamusta ja ihan unenpöpperössä.

Lähtöpäivä oli haikee. En halunnut ees nousta sängystä sinä päivänä. Aamulla jouduin jo hyvästelemään isän ja veljen ja kun Monan äiti oli heittänyt meidän kouluun, sitten hyvästelin hänetkin. He toivottivat hyvää lentoa ja sanoivat haluavansa nähdä mut ensi vuonna tai joskus uudestaan. Todellakin aion nähdä heidät aiemmin! Kaikista kamalinta oli kuitenkin toisen tunnin jälkeen kävellä Monan kans autioita käytäviä kohti huonetta, missä piti hyvästellä kaikki. Kun päästiin sinne, kolme kaveria juoksi meitä kohti ja halattiin kaikki. Tytöt itki, ja niin alkoi muakin itkettämään vaikka harvoin niin käy. Naureskelin vaan, että tässä me halaillaan toisiamme vaikka nähään melkein joka päivä ja saksalaiset meidän pitäis hyvästellä. Sitten otettiin pari ryhmäkuvaa ja itkettiin.

Sitten se alkoi. Yksitellen halailtiin ensin vähän oudompia ja lopulta päädyin niihin itelleni läheisimpiin. Se oli ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa. Siinä vaiheessa ei paljon itkua tullut, koska en edes kunnolla tajunnut tilannetta, ja koska pidin itkua pois teeskentelemällä iloista. Se ei ollut  fiksua, koska kun ne olivat lähteneet takaisin tunneilleen ja me käveltiin kohti rehtorin huonetta mä itkin aika paljon - ainakin omalla mittakaavallani.

Vielä kerran kävimme Funtasie housessa hakemassa tavarat ennen kuin lähdimme. Joitakin tyttöjä oli juossut koululta vielä sanomaan kerran tschüss. Matka kohti lentokenttää erään saksalaisen isän kyydissä oli hiljainen, mutta jollain tapaa levollinen - tieto siitä, että näemme heidät taas viiden viikon päästä lohdutti asiaa hieman, muttei se saanut surua kokonaan pois.

Lento oli raskas ja silloin oikeasti vasta tajusin, että lähdetään, mutta olin jo niin turta, etten itkenyt. Lensin toista kertaa elämässäni (ekaa kertaa tulomatkalla), mutta matka kului täysin eri tunnelmissa kuin viimeksi - oli hiljaista ja sieltä täältä kuului itkua kuvia katsellessa.

We sure could use some love
'cause we all live under the same sun
We all walk under the same moon
Then why, why can't we live as one
'cause we all live under the same sky
We all look up at the same stars
Then why, tell me why can't we live as one